Rummy odotteli minua teollisuusalueen laitamilla tupakkaa poltellen ja autoon nojaillen. Opelin päivät olivat luetut. M:n mielestä siitä olisi pitänyt hankkiutua eroon jo eilen, mutta Rummyn mielestä aamun tunnit sopivat paremmin.
Muutaman kilometrin päässä Rummy pysäytti auton matalan tiilirakennuksen eteen. Nousimme autoista ja varmistimme, että Opelin kaikki ovet olivat kiinni. Nosturi narahti hiukan auton painosta. Kompressorin moottori jyrähti käyntiin. Kaikki oli ohi parissa minuutissa. Tehokasta.
Palasin mietteissäni toimistolle. Aurinko oli jo ennättänyt korkealle. Se aikoi paahtaa meitä taas tänään, vaikka jättikin päivä päivältä enemmän aikaa yölle.
Toimistoon päästyäni pyörittelin papereita. En kuitenkaan saanut oikein otetta näihin rutiinitehtäviin, etenkin kun niillä ei todellakaan ollut kiirettä. Ajatukseni harhailivat, esimerkiksi siinä, kuka oli mahtanut jättää pienen pronssisen haukkapatsaan Arkistoon minun nimelläni. Pohdintani keskeytyi äkillisesti avoimesta ikkunasta kantautuneisiin ääniin.
Erotin sanat "glooriaa" ja "kymppi", sekä naurua. Päätin kiinnostua asiasta ja astuin ulos. Ikkunan ulkopuolella kulkivat paloportaat, joita pitkin pääsi näppärästi viereisen talon seinustalle. Nyt erottui jo kokonaisia lauseita.
"Ponin nousu sunnuntaina."
"Uho. Sekä tuho."
Halusin kuulla minkä kavioeläimen tuhosta oli kysymys, mutta äänet kaikkosivat jo. Painoin mieleeni osoitteen. Jos aikaa liikenisi, voisin selvittää mikä firma siellä piti majaa.
En halunnut takaisin toimistoon, joten jatkoin matkaani. Palotikkaat jatkuivat alas kujalle, josta pääsi pengertielle. Pysähdyin nojaamaan kaiteeseen ja ajattelin sytyttää savukkeen, kun kuulin jotain tuttua. Korot.
Katsahdin alaspäin ja näin punaiset hiukset. Ruskeat silmät vilkaisivat silmälasien takaa. Annie.
"Hieno ajoitus."
"Sinut tunnistaa hyvin täältä, kannattaa harjoitella naamioitumista."
"Toisinaan suojaudun sateelta sanomalehdellä. Silloin et tunnistaisi yhtä helposti."
"Hmm..."
"Mitä tuo tarkoittaa?"
"Se tarkoittaa: Hmm..."
Kuppilassa Angelo lyöttäytyi seuraamme. Kaikki olivat oudon hiljaisia. Lähestyvää syksyä tarjottiin selitykseksi, mutta ainakaan minun kohdallani se ei täysin riittänyt. Vähitellen tunnelma kuitenkin vapautui suorastaan pirskahtelevaksi, viimeistään kun myös Bliz lyöttäytyi seuraamme. Saatoimme ehkä muistaa edellisen viikon gaalaillan poikkeuksellisen iloisuuden.
Ateriamme lähestyi loppuaan kun Paul ilmestyi paikalle. Yksin. Hänet oli siis jätetty kuin nalli kalliolle. Kuten isoisoäitini oli opettanut: älä luota naisiin. Hän oli kertonut myös, ettei hieno nainen kolise. Opetuksen sanoma ei täysin avautunut minulle, mutta ehkä olen väärää sukupuolta.
Palatessani oli posti tuonut minulle mitä oudoimman viestin:
"Jäätelö nukkuu kalojen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti