Kello on ja reilusti yli viisi, istun edelleen laboratoriossa. Päivän tuotteliaat tunnit ovat jo aikaa sitten kuluneet loppuun. Samassa huoneessa istuneet työkaverit ovat tajunneen lähteä kotiin jo reilu tunti sitten. Rakennan simulaatio-ohjelmalla mallin mallin perään, mutta mikään niistä ei toimi halutulla tavalla, tiedän sen jo ennen kuin lähetän ne tietoverkon yli serverille laskettavaksi. Ujutan käden pöytälaatikkoon ja sujautan yhden viimeisistä Fisherman's Friendeistä suuhuni. Kraanasta tulee vain haaleata vettä.
Lopulta saan jotain järkeä simulaatioihin, vastaus on perin yksinkertainen, kuin kitaran kielen ominaisvärähtelyt. Voiko se toimia näinkin helposti, mietin. "I believe in you", kuulen Neil Youngin laulavan päässäni minulle. Käteni hikoavat, ja tärisevin sormineni siirrän hiiren osoitinta eteenpäin. Okei, jos tämä toimii, niin miten olisi tällainen ratkaisu...
Minuutit vierivät hitaasti eteenpäin, vaikka mikroprosessori tekee parhaansa. Kiroan itseäni, miten tämän tajuamiseen on voinut mennä kolme kuukautta? Olisiko tässä jotain, josta voisin kirjoittaa kirkkain tekniikan ylioppilaan silmin sisällysluettelon, ja iskeä se pomon pöydeälle? Viimein, ohjelma on tehnyt tehtävänsä, siirrän tiedostot työkoneelleni ja käsken ohjelmaa viimeisen kerran.
Ei, ei vieläkään oikeaa ratkaisua. Pettymys on melkoinen. Kyynel vierii poskeani pitkin, sillä ratkaisu on kuitenkin askeleen lähempänä. Olen liikuttunut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti