Ilma on viilennyt, eikä hiki enää virtaa, ajattelen toimistolla partaa ajaessani. Viikonloppuna meni entisen kollegan kanssa kyttäyskeikalla. Vaikka emme kuulukaan enää samaan laitokseen, firman poikina teemme edelleen silloin tällöin palveluksia toisillemme.
Kaverini Ollie oli saanut vihiä omista lähteistään, että Opelin veljekset olivat mahdollisesti palanneet maisemiin, ja heillä olisi keikka lauantaiyönä kaupungin itäpuolella. Varustauduimme huolella kytikselle: kasvatimme molemmat viikset ja pukeuduimme huomaamattomasti, Ollie otti kameran mukaan, itse toin kuuntelulaitteen. Matkatessamme rantatietä pitkin jo ennen hämärän koittoa, näin yhtäkkiä tutun näköisen Opel-merkkisen kuorma-auton! "Tuolla!", kuiskasin Ollielle, ja hyppäsimme rakennuksen syvennykseen. Ollie laittoi mustat lasit päähänsä, itse nostin sanomalehden silmieni eteen. "Opel -kuorma-auto ei voi tarkoittaa kuin yhtä asiaa...", Ollie kertoi maltillisesti. Kuljimme kadulla kuskin kuolleessa kulmassa, kun kuorma-auto lipui hitaasti laskevan auringon luodessa pitkiä varjoja vielä lämpimille kaduille.
Auto kääntyi kohta rauta-aidan portista sisään, mutta me jatkoimme matkaa. Kiersimme korttelin ympäri rakennuksen taakse. Paikka näytti hylätyltä voimalaitokselta, mutta selkeästi se ei ollut autio. Ikkunoista näkyi valoa ja välillä kumeita jyrähdyksen sarjoja. Sijoittauduimme tiilimuurin taakse. Ollie kaivoi laukustaan kameran, itse nostin heijastinpeilimikrofonin sekä kuulokkeet tuelle. Kolme miestä nousi autosta, ja Ollie tunnisti heidät saman tien, vaikka he olivat myös pukeutuneet erikoisiin vale-asuihin: "Ne äpärät, lupasivat viisi vuotta sitten, että jättäisivät nämä kulmat, mutta he ovat kuitenkin palanneet!".
Ollie otti valokuvia ja itse kuuntelin heidän puhetta. Ilma alkoi olla tuulinen, mutta onnistuin kuitenkin kuulemaan muutamia sanoja mikrofonista: "--ova virta--", "--el gilbert--". Miehet lastasivat rakennuksesta tutun näköisiä puulaatikoita autoon ja ajoivat kiireesti pois. Soitin hetken päästä nauhoituksen Ollielle, ja tämä kuuli jotain mielenkiintoista. "Kuulinko väärin, vai mainittiinko tässä Bebel Gilberto?", Ollie kysyi. "Saattaa, olla", vastastin. Ollie ryhtyi kertomaan, että Bebel Gilbertosta. Gilberton tiedettiin olevan eräs portugalilainen viinikauppias, mutta tämän ei tiedetty tekevän bisnestä täällä päin maailmaa. Seis!
Yhtäkkiä palaset alkoivat loksahtaa kohdalleen! Olisivatko Jack, Paul ja Bliz olleet osallisina viinan salakuljetuksessa? Tämä selittäisi, miksi osaston gaalassa viiniä oli riittänyt niin avokätisesti, ja miksi epäilemättä viinilaatikoita oli kuljetettu hissukseen juhlapaikalle. Mutta silloinhan osaston ylimmän johdon täytyi olla mukana juonessa... Naurahdin itsekseni ja iskin käteni Ollien olkapäähän. "Taidan osata selittää tämän mysteerin! Lähdetäänpä tuonne käymään kapakassa yhdellä, niin kerron kaiken"
Näin oli yksi mysteeri selvinnyt, hymistelen partahöylä kädessäni. Eikä Jackille, Paulille ja Blizille voinut oikein olla vihainen, sillä muistan itsekin nauttineeni juhlista niin paljon! Ja kukapa meitä asiasta syyttäisi, ellei me itse...
Jäljelle jää kuitenkin tuntemattomien säärien mysteeri. Kenen ne olivat? Oliko niiden omistaja hengissä? Olivatko ne ollenkaan olemassa, kenties olen nähnyt näkyjäni!? Pääepäillyt ovat tietenkin Annie ja Millie. Millie on lomalla, joten lyöttäydyn Paulin ja Annien kanssa lounaalle. Syksy tekee kuitenkin tuloaan, eikä ilma ole enää vähiin vaatteisiin sopeutuva. Anniellakin on kengät ja sukkahousut jalassa, enkä näe hänen kynsilakkansa väriä. Pelkään että joudun tämän mysteerin kanssa odottamaan lämpimimpiä kelejä ja hikisten iltapäivien paluuta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti